Midweek Musings 34, 29.07.2026

 Länsi-Ghatien – merkittävän monimuotoisuuskeskuksen – jättäminen suojelutoimien ulkopuolelle on vähintäänkin epäviisasta

Kirjoittanut Malini Shankar

Digital Discourse

Karnatakan osavaltion hallitus on tehnyt vakavan virheen hylätessään Kasturirangan-komitean suositukset, joiden mukaan Länsi-Ghatien (Karnatakan alueella sijaitseva osa) – joka on merkittävä monimuotoisuuskeskus – tulisi nimetä ekologisesti herkäksi alueeksi. Vaikka hallitus pyysi vuoden lisäaikaa nimeämiselle, ratkaisu vaikuttaa harkitsemattomalta ja tilapäiseltä hätäratkaisulta; poliittinen johto ei näytä haluavan vaarantaa ihmisten toimeentuloa. Näin toimiessaan hallitus kuitenkin vaarantaa elämänmuotojen ja luonnonvarojen – eli juuri niiden resurssien, joita ihmiset tarvitsevat selviytyäkseen – kriittisen suojelun.

Kehityspaineet ovat kovat: voimalaitokset, kaivostoiminta, padot, valtatiet, teollisuus, viljelmät sekä koulut ja oppilaitokset vaativat kaikki tilaa näistä hauraista metsistä. Korkeimman oikeuden päätös tapauksessa *Godhavarman vastaan ​​Intian valtio* (tunnetaan myös nimellä *Mandamus Continuum*) oli kaukonäköinen kieltäessään kaiken muun kuin metsätalouteen liittyvän toiminnan metsäalueilla – määritellen samalla sekä metsäalueen että kehitystoiminnan käsitteet tarkasti. Vuonna 2011 Karnatakan BJP-hallitus, jota johti vaikutusvaltainen B.S. Yediyurappa, kieltäytyi nimeämästä Länsi-Ghatia Unescon maailmanperintökohteeksi (luonnon monimuotoisuuden osalta). Nyt vuonna 2026 D.K. Shivakumarin johtama INC-hallitus on käytännössä hylännyt nimeämisen hakemalla vuoden lisäaikaa Länsi-Ghatien Karnatakan-osuuden luokittelemiseksi ekologisesti herkäksi alueeksi. Sen sijaan, että nopeutettaisiin metsissä asuvien ihmisten uudelleensijoittamista, tämä taantumuksellinen päätös viivästyttää suojelualueeksi nimeämistä; se ainoastaan ​​ylläpitää köyhyyttä sen sijaan, että parantaisi niiden onnettomien metsäasukkaiden asemaa, jotka elävät aivan uhanalaisten villieläinten naapurustossa.

Länsi-Ghatit sai nimityksen ”monimuotoisuuskeskus” (biodiversity hotspot), koska tämä ekologisesti hauras alue on lajistoltaan erittäin rikas mutta samalla hyvin haavoittuva siellä esiintyvän endeemisen lajiston vuoksi. Länsi-Ghatit on Intian laajan ja ainutlaatuisen luonnon monimuotoisuuden kruununjalokivi. Nämä metsät toimivat elintärkeiden lounaismonsuunien valuma-alueena. Ne kuhisevat elämää – ja kyse on paljon muustakin kuin vain eläimistön monimuotoisuudesta. Tämä biodiversiteetin keskittymä on koko niemimaan elämänmuotojen perimän lähde – ja todellinen yhdysside luonnon monimuotoisuuden sekä maatalouden ja ravinnonsaannin turvaamisen välillä.

Länsi-Ghatien alueella tiedetään kasvavan noin 4 000 koppisiemenistä kasvilajia, joista 1 500 on kotoperäisiä. Alueen lähes 650 puulajista 352 (54 prosenttia) on kotoperäisiä. Länsi-Ghatit tarjoavat elinympäristön monipuoliselle eläimistölle. Selkärankaisista eniten tunnetaan lintulajeja (508), joita seuraavat kalat (218), matelijat (157), nisäkkäät (137) ja sammakkoeläimet (126). Suhteellisesti eniten kotoperäisiä lajeja on sammakkoeläinten joukossa (78 prosenttia); seuraavina ovat matelijat (62 prosenttia), kalat (53 prosenttia), nisäkkäät (12 prosenttia) ja linnut (4 prosenttia). Kun vuotuinen sademäärä vaihtelee 2 500:n ja 5 000:n millimetrin välillä, ei ole ihme, että tässä monimuotoisuuden keskittymässä saa alkunsa ainakin 60 jokea. Karnatakan osavaltio, joka vastustaa Länsi-Ghatien nimeämistä ekologisesti herkäksi alueeksi, on jo perustanut alueelle viisi tiikerinsuojelualuetta. Jättää tällaiset, jo valmiiksi hyvin suojellut alueet alttiiksi kaivostoiminnalle tai muulle ihmisen aiheuttamalle häiriölle ei olisi ainoastaan ​​pyhäinhäväistys, vaan se merkitsisi myös vakavaa riskiä koko ihmiskunnalle.

Kaikki tämä on kuitenkin nykyään uhattuna. Tämä biodiversiteetin keskittymä on traagisella tavalla muuttunut näyttämöksi, jossa kehitystavoitteet ja niiden metsissä asuville ihmisille koituvat, huonosti harkitut seuraukset kohtaavat. On korkea aika, että köyhät metsäasukkaat voivat elää ihmisarvoista elämää ja hyödyntää valtion tarjoamia palveluja tiikerien elinalueiden ulkopuolella – poissa ympäristöstä, jossa he joutuvat elämään aivan uhanalaisten villieläinten naapurustossa.

Nämä metsät toimivat Intian monsuunien valuma-alueena. Länsi-Ghateilla saa alkunsa yli 60 jokea. Mutta kaikki tämä on uhattuna tänä päivänä… Tästä biodiversiteetin hotspotista on kuitenkin traagisesti tullut kehityksen amfiteatteri, jossa kaikki kehitysindikaattorit on sijoitettu väärin. Nämä metsät toimivat Intian monsuunien valuma-alueena. Näitä hauraita mutta arvokkaita elämänmuotoja ei voida siirtää/siirtää muualle. Ne ovat endeemisiä maastolle, ekosysteemille, säälle, leveys- ja pituusasteille. Sen haurauden ja ei-endemismiisyyden vuoksi kehitystoiminnan havaitseminen tässä hauraassa ekosysteemissä tekee siitä biodiversiteetin hotspotin. Tämän lisäksi yhteistyöhaluttomat osavaltioiden hallitukset etsivät tulevaisuudessa oikeudellisia poikkeuksia kriittisesti uhanalaisten villieläinten ja elinympäristöjen suojelemiseksi, ja se haisee poliittiselta tarkoituksenmukaisuudelta, ekologiselta herkkyydeltä ja logiikalta. Tämä päätös haisee villieläinten etujen hylkäämiseltä.

Toki demokratia vaatii osallistavia lähestymistapoja ja huolellisuutta… parhaiden käytäntöjen kehittämiseksi on perustettu komitea.ja suosituksia hyvän tasapainottavan ja kestävän ratkaisun löytämiseksi vaarantamatta biodiversiteetin alkioplasman säilyttämisen tarvetta. Mutta koska poliittinen tahto suosii regressiivistä ihmiskeskeistä lähestymistapaa uhanalaisten villieläinten suojelun kustannuksella, binäärijärjestelmät ovat kestämättömiä, sillä tällainen välinpitämätön asenne suojeluun ylläpitää ja ylläpitää ihmisten ja villieläinten välistä konfliktia ja tuhoaa monsuunisateiden valuma-alueita. Ilmastonmuutoksen vain pahentaessa El Niño -syklejä, luonnon raivon kohtaavat tavalliset ihmiset, itse asiassa köyhät maanviljelijät, joiden on ruokittava miljardi ihmistä niemimaalla, kun taas nykyaikaiset demokraattiset neon avatarit jatkavat näpräämistä metsien palaessa.

Poliittisesti tarkoituksenmukaiset päätökset, kuten kehitys: plantaasit, infrastruktuuri, padot, valtatiet, kaivokset, sähköpylväät ja sähkönjakelukäytävät kulkevat suojeltujen metsäalueiden läpi. Tämä on traumatisoivaa uhanalaisille endeemisille villieläimille; eikä tiedetä, miten tämä trauma villieläimille ilmenee tulevaisuudessa – lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Nykyään vallassa olevat poliitikot eivät ehkä ole asemassa tai vallassa sinä päivänä, kun laiskiainen karhu hyökkää kammottavasti metsässä asuvan onnettoman kyläläisen kimppuun tai vielä haavoittuvampaa maanviljelijää puree myrkkykäärme kahviplantaasilla.

Satoa ryöstäneet norsut vaativat joko viljelykäytäntöjen muuttamista tai ihmisasutusta kokonaan uudelleen. Kaivosteollisuudessa käytettävät räjähteet ovat erittäin vahingollisia ympäristölle ja pesiville/imettäville eläimille. – Se vaatii provosoivia hyökkäyksiä.

Nämä metsät ovat kaikkien Intian niemimaan jokijärjestelmien lähde. Muistan, että kun tein juttua saksalaiselle DW Radiolle vuonna 2003, yksi Shettihallin luonnonsuojelualueen kyläläisistä Karnatakassa kertoi minulle: "Meidät on asutettu uudelleen tälle metsäalueelle Linganamakki-padolta/Sharavathi Hydelin voimalaitoksen alueelta siirron jälkeen. Meille on annettu maanomistusoikeudet täällä, meillä on maanomistusasiakirjat täällä; olemme nyt veroja maksavia kansalaisia täällä, emmekä missään nimessä muuta enää. Hallinnon on joko siirrettävä villieläimet tai lakkautettava metsät. Harmi vain." Kuvitellaanpa, että metsähallinto noudattaisi hänen mahtipontisia suosituksiaan ja siirtäisi myrkyllisen käärmeen – vaikkapa malabarinkyykyyn (Malabar Pit Viper) – tiheään asuttuun kaupunkiympäristöön. Entäpä sen ravintoketju? Ei ainoastaan ​​sen saaliseläimet, vaan myös sen omat saalistajat – ne, jotka syövät malabarinkyykyjä? Sellainen on kuningaskobra. Olisi täysin järjetöntä ja mahdotonta siirtää malabarinkyyn saalistaja (kuningaskobra) samalle tiheään asutulle alueelle, jonne kyy on juuri siirretty. Se olisi kertakaikkisen typerää!

Tilanne ei ole muuttunut lainkaan. Jos jotain on tapahtunut, niin Shettihallin luonnonsuojelualueen virallinen suojelustatus on poistettu. Miksi metsähallinto sitten purki suojelupäätöksen? He syyttävät siitä mielellään poliitikkoja ja eläkkeellä olevia virkamiehiä. ”Linganamakkista kotoisin olevat kyläläiset asutettiin – tai pikemminkin hylättiin – Shivamoggan kaupungin ulkopuolella sijaitseviin metsiin vuonna 1962, vain päivää ennen patoluukkujen avaamista; heidät tuotiin paikalle keskellä yötä ja jätettiin oman onnensa nojaan. Itse asiassa Shettihallin luonnonsuojelualue ulottuu osittain jopa itse Shivamoggan kaupungin ja hallintokeskuksen alueelle. Vasta aamunkoitteessa onnettomat evakot tajusivat tulleensa jätetyiksi metsään. Ajan myötä he asettuivat aloilleen, hankkivat omistusasiakirjat ja maksavat kiinteistöistään veroa. Ainoa vaihtoehto oli purkaa luonnonsuojelualueen status.” Virkamiesten välinpitämättömyys oli niin suurta, että metsäkartoitukselle irvailtiin piittaamatta lainkaan luonnon voimasta tai sen ”leuoista” – eli luonnon kyvystä iskeä takaisin.

Kaivosalueet, jotka on sijoitettu suojelustatuksensa menettäneille alueille, aiheuttavat kaksinkertaisen iskun: arvokkaan ja uhanalaisen alkuperäislajiston elinympäristö tuhoutuu pysyvästi. Kun metsätalouteen liittymätön toiminta, kuten valtateiden rakentaminen, halkaisee elinympäristön, eläinlaumat – esimerkiksi peurat tai norsut – joutuvat erilleen toisistaan ​​ja kokevat traumaattisia hetkiä. Tämä trauma voi toisaalta pahentaa ihmisten ja villieläinten välisiä konflikteja ja toisaalta eristää laumoja metsän sisälle. Seurauksena on laumojen sisäsiitosta, sukupuolijakauman vääristymistä ja geenipoolin heikkenemistä, mikä horjuttaa eläinkannan tasapainoa keskipitkällä aikavälillä. Kaikki tämä vain siksi, että veroa kiertävä kaivosjätti – vähemmistöosapuoli – halusi enemmän rahaa kuin mitä todellisuus sallii.

Mitä tulee pato- ja kaivostoimintaan – kahteen merkittävään kehityshankkeeseen – suurin menetys on itse metsä. Menetämme laajoja metsäalueita sekä veden alle jäämisen että kaivostoiminnan vaatiman louhinnan vuoksi. Metsän menetyksen lisäksi näillä toimilla on vaikutuksia myös villieläimiin: usein villieläinten liikkuminen ja vaellusreitit estyvät. Tämä johtaa elinympäristön – laajan elinalueen – pirstoutumiseen; käytännössä alueen yhtenäisyys rikkoutuu. Seurauksena on eläinpopulaatioiden eristyminen ja paikallinen sisäsiitos, mikä puolestaan ​​johtaa joidenkin herkkien lajien paikalliseen sukupuuttoon.”...tällaisiin muutoksiin”, kertoi minulle haastattelussa Manoj Kumar, joka toimi tuolloin Dandeli Anshin tiikerinsuojelualueen metsänhoitoalueen johtajana.